Motto

"È necessario imparare tanto a lungo quanto a lungo si vive."

Blogi italian kielen opiskelijoille ja Italian kulttuurista kiinnostuneille.
Blogiin on koottu linkkejä kielen ja kulttuurin eri alueilta.
Blogi sisältää myös Italian matkakuvia sekä opiskeluvinkkejä.

Benvenuti a tutti!

----


* Valitse itseäsi kiinnostava aihe oikealta kohdasta
Valitse aihe!
Numero kertoo kuinka monta eri sivua aiheesta löytyy. Selaa niitä painikkeesta Vanhemmat tekstit.

* Tai selaa Blogiarkistoa.

12.5.2016

Manierismi

Manierismi (italian sanasta maniera ’tyyli, tapa’) on erityisesti italialaisessa kuvataiteessa ja arkkitehtuurissa n. 1520-1600 vallinnut taidesuuntaus ja tyylilaji, renessanssin jälkivaihe, siirtymävaihe renessanssista barokkiin. Myös myöhäisrenessanssin rinnakkaisnimitys.

Maalaustaide ennen renessanssia ja sen jälkeen

Linkit tähän blogiin.


Maniera-sanan merkityksiä

Aiemmin italian sanalla maniera oli tarkoitettu sosiaalisen kanssakäymisen sekä antiikin veistosten ja täysrenessanssin mestareiden teosten tyyliä ja tyylikkyyttä, ilman kielteistä sävyä.

Giorgio Vasari puhuu käsitteistä "maniera moderna" ja "gran maniera" viitatessaan da Vinciin, Michelangeloon ja Raffaelloon, tyyliin, joka oli alkanut Cimabuesta ja Giottosta, ja hän suosittelee nuoria taiteilijoita ottamaan näistä mallia saavuttaakseen la "bella manieran".
Nykyään sana liitettään opittuun ja jäykkään muodollisuuteen, maneeriin.


Fucina di Volcano, Giorgio Vasari


Manierismi-käsitteen merkityksiä

Maniera muuttui käsitteeksi manierismo. Tyylilajina manierismia ei ole helppo määritellä. 1500-luvun lopun taidetta koskevaan keskusteluun alkoi tulla negatiivinen sävy. Tyylisuunta sai halventavan manierismi-nimen 1600-luvun puolella. Manierismi koettiin tuolloin klassismista ja perspektiivisäännöistä poikkeamisen ja vääristyneiden muotojen vuoksi teennäiseksi ja ylihienostuneeksi.

Terminä manierismi tarkoitti 1600-luvulta 1900-luvulle asti luonnotonta, kylmän järkiperäistä lähtökohtaa taiteeseen, sekä teknisen taituruuden ja sivistyksen steriiliä korostamista.

1900-luvulta lähtien manierismi on renessanssin ja barokin välisen tyylikauden melko neutraali yleisnimitys. Manierismin taidetta on myöhemmin myös alettu ymmärtää ja arvostaa uudella tavalla, kun siinä on havaittu yhtäläisyyksiä myöhempien kulttuurien kriisikausien kanssa.



Stanza dei Giganti, affreschi di Giulio Romano


Täysrenessanssista manierismiin

Manierismi sai alkunsa Italiassa, jossa sen edustajia olivat aluksi Michelangelon ohella Raffaello, Giulio Romano, Parmigianino, Benvenuto Cellini ja Giambologna. Manierismin alkua leimasi täysrenessanssin klassisista säännöistä poikkeaminen. Siinä missä täysrenessanssi painotti luonnollisia suhteita, tasapainoa ja ihanteellista kauneutta, manierismi omaksui liioittelun ja keinotekoisuuden.



The Holy Family, Rosso Firentino

Missä manierismi alkoi

Erään määrittelyn mukaan tyylisuunta alkoi Firenzessä. Nykyisin manierismin katsotaan varsinaisesti alkaneen Roomassa 1530-luvulla. Toscanassa ja Firenzessä 1515–1525 ollutta vaihetta pidetään tällöin varhaismanierismina tai klassismin vastaisena kokeiluna. 

Firenze
Muutos renessanssin klassisuudesta uuteen suuntaan alkoi näkyä. Manierismin kokeileva kausi sai alkunsa Firenzessä, jossa Jacopo da Pontormo ja Rosso Fiorentino työskentelivät Andrea del Sarton työpajassa. He tutkivat ja kopioivat innokkaasti freskoluonnoksia, joita Leonardo da Vinci ja Michelangelo olivat tehneet Palazzo Vecchiota varten. Myöhemmin, 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa, tyyliin vaikuttivat myös Tintoretto sekä flaamilainen ja ranskalainen taide.



The Last Supper, Tintoretto

Tintoretto's Last Supper focuses on light and motion, bringing the image to dramatic life. Unlike more traditional views of the Last Supper, Tintoretto depicts Heaven opening up into the room, and the angels looking on in awe, in line with the old Catholic maxim that "If the angels were capable of envy, they would envy the Eucharist."

Rooma

Correggion oppilas Parmigianino ja Rafaelin assistentti Giulio Romano toimivat Roomassa. He olivat kypsyneet taiteilijoiksi täysrenessanssin aikana. Rafaelin ennenaikainen kuolema merkitsi manierismin alkua Roomassa. Epävakaat olot saivat taiteilijat pakenemaan Roomasta työtä etsimään.


Cupido che fabbrica l'arco è un dipinto a olio su tavola (135x65,3 cm) di Parmigianino

databile al 1533-1535 circa e conservato nel Kunsthistorisches Museum di Vienna.
Public Domain



Kuva täältä
Cupido che fabbrica l'arco (dettaglio)


Venetsia
Venetsialainen tyyli kulki toiseen suuntaan. Sitä edusti pitkän uran tehnyt Tizian (Tizano).

Manierismin tyypilliset ominaispiirteet

Manieristien ihailemat taiteilijat, kuten Michelangelo, saivat lisänimen il divino (jumalainen). Arvostettua oli tekninen taituruus, omaperäisyys, kyky keksiä jotain ennenäkemätöntä ja uutta. Mutta taiteesta tuli esikuvien taiteen jäljittelyä luonnon sijaan. Art imitating art. Manieristit lainasivat ja sijoittivat esikuvansa tutuiksi tekemiä hahmoja uuteen ympäristöön, ikään kuin näkymättömiin lainausmerkkeihin.

Manieristien maalauksissa näkyy klassinen kuvakieli, mutta manierismin tavoitteita olivat klassisista säännöistä poikkeaminen. Manierismi suosi litteää kuvatilaa, jonka syvyyttä on vaikea hahmottaa. Se korvasi renessanssin puhtaan ja harmonisen muodon vääntyilevillä ja hajotetuilla muodoilla ja vääristellyllä anatomialla.

Manierismin tavoitteena oli harmonian murtaminen. Tyypillistä olivat muotojen venyttäminen, kierteiset, liioitellut, ilmeikkäät ja epäluonnolliset vartalonasennot, tietoisen erikoiset, luonnottoman elegantit sormien ja ranteiden asennot. Tällä kaikella manieristit pyrkivät, sulokkuuteen ja viehkeyteen.

Tyypillistä olivat myös voimakkaat liikkeet, yllättävät tehokeinot, henkilöhahmoja sisältävien kohtausten epäsymmetriset ja epäloogiset sommitelmat sekä jyrkät valon ja varjon kontrastit (chiaroscuro). Valopisteet sijoitettiin epätyypillisiin kohtin, värimaailma oli dramaattinen, silmiinpistävä ja ristiriitainen. Iho saattoi olla posliinimainen, vartalo esimerkiksi vihertävä.



Venere dormiente, Giorgione

Tyylikaudella alettiin korostaa yksilöllisyyttä, ehdotonta oikeutta persoonalliseen tulkintaan ja sisäiseen inspiraatioon (disegno interno). Inspiraatiota haettiin mielikuvituksesta. Maalauksista välittyy itsetietoisuus ja äärimmilleen viety konstikkuus, näynomaisuus, sisäiset konfliktit, asioiden kyseenalaistaminen. Keksittiin kuvan symboliarvot, ekspressiiviset tekijät. Pakanallisen ja kristillisen välinen ero hämärtyi usein. Tyypillisiä teemoja olivat aistillisen eroottisuuden sävyttämät monisäikeiset allegoriat. Haluttiin kuvata jotakin, jota on vaikea kuvata.

Manieristien käyttämä suggestiivinen, epätodellinen, ylimaallinen kuvamaailma nousi varsinaiseen loistoonsa vasta barokin aikakaudella, noin vuodesta 1600 lähtien.

LINEA SERPENTINATA (it.), manierismin taiteessa henkilöhahmoille tunnusomainen
taipuisa tai kierteinen vartaloviiva. 

Hahmojen venyttäminen näkyy esimerkiksi Parmigianinon teoksessa Pitkäkaulainen Madonna (Madonna dal collo lungo). Parmigianinon innoituksena olivat kirjalliset kuvaukset, joissa verrattiin naisen päätä, kaulaa ja olkapäitä maljakkoon. Kuvassa näkyykin maljakko vasemmassa reunassa. 


Parmigianino, Madonna dal collo lungo


Miksi manierismi syntyi? Täydellisyyttä on vaikea ylittää

Täysrenessanssin täydellisinä nähtyjen taiteilijoiden luomaa harmoniaa ja ihanteellisuutta ei voitu enää ylittää. Ratkaistavana ei enää ollut teknisiä ongelmia, eikä muitakaan. Täydellisyys oli saavutettu kaikessa: yksityiskohtainen anatomian tuntemus, taidokas valon, sommittelun sekä värien käyttö, tunnetilojen, ilmeiden ja eleiden ilmaisukielen täydellisyys. Täydellisyyttä on vaikea ylittää.

Mitä siis nuori taiteilija voi tehdä? Umpikujatilanteessa taiteilijat käyttivät hyväkseen mestarien kehittämiä malleja, mutta heidän tekemässään taiteessa oli uudenlainen ja outo leima.

Manierismin tyylikautta on kuvattu luonnollisena jatkeena Andrea del Sarton, Michelangelon ja Rafaelin taiteelle. Michelangelolla oli alun alkaenkin oma erityinen, omaperäinen, intohimoinen ja ainutlaatuinen tyylinsä, jota ihailtiin ja jota kopioitiin ja jäljiteltiin. Tyylille annettiin nimitys “terribilità”, joka kuvasi Michelangelon voimakasta tahtoa ja valtaisaa vihaista voimaa (“an effect or expression of powerful will and immense angry force (as in the work of Michelangelo) ”. Merriam-Webster

“One of the qualities most admired by his contemporaries was his terribilità, a sense of awe-inspiring grandeur, and it was the attempts of subsequent artists to imitate Michelangelo's impassioned and highly personal style that resulted in Mannerism, the next major movement in Western art after the High Renaissance.” Wikip

Michelangelon suurenmoinen taito ja luovuus sai ihmiset haltioitumaan. Tätä muut taiteilijat yrittivät jäljitellä. Siitä tuli standardi. Michelangelosta tuli idoli ja roolimalli manieristeille. Michelangelo tiesi tämän itse, ja se oli joskus jopa harmittavaa. Nuoret taiteilijat murtautuivat hänen kotiinsa ja varastivat piirroksia. 

Michelangelon tiedetään sanoneen: Ne jotka seuraavat eivät koskaan voi olla parempia kuin se jota seurataan.

Toisin sanoen, muut taiteilijat eivät pystyneet saavuttamaan esikuviensa kykyjä, joten heidän oli keksittävä jotain omaperäistä.

Kilpailuhenki oli korkealla, myös Michelangelolla ja Leonardo da Vincillä, jotka palkkioiden ja kunnian toivossa virittivät luovuutensa äärimmilleen, jopa vieri vieressä kilpaillen, samaa seinää maalaten. Näihin taistoihin osallistui myös Rafael. Kuten myös muut taiteilijat, jotka epätoivoisesti virittelivät omaa luovuuttaan, hakivat uusia lähestymistapoja, venyttelivät anatomiaa ja perspektiivejä.

Yläluokkainen manierismi

Manierismi oli teknisen taitavuuden - ja sivistyksen - esille tuomista. Niinpä ei ole yllätys, että maalaustapa oli suosiossa erityisesti Euroopan hoveissa. Merkittävimpiä manieristisen taiteen tilaajia oli maallinen aristokratia, Italian ruhtinashovit ja yläluokka sekä erityisesti Ranskan kuninkaan Frans I:n Fontainebleaun hovi.

Manierismin taiteeseen liittyy myös vastaanottajan ja teoksen tilaajan miellyttäminen. Eräänä esimerkkinä tästä ovat arvokkaista materiaaleista valmistetut ylellisyysesineet. Benvenuto Cellini (1500-71) valmisti kullasta Frans I:n suola-astian, jonka hahmot esittävät vettä (miesfiguuri) ja maata (naisfiguuri).

Benvenuto Cellini created the Cellini Salt Cellar of gold and enamel in 1540 featuring Poseidon and Amphitrite (water and earth) placed in uncomfortable positions and with elongated proportions. It is considered a masterpiece of Mannerist sculpture.




Benvenuto Cellini's Saliera, made in Paris, 1540–1543; 
Gold, partly covered in enamel, with an ebony base


Miksi manierismi syntyi? Mitä maailmassa tapahtui?

Italiassa manierismia on pidetty myös yhteiskunnan muutoskauden taiteena ennen itsevaltiaiden aikaa. Manierismi syntyi aikana jolloin yhteiskunnassa tapahtui mullistuksia tieteen, uskonnon ja poliiikan alueilla. Manieristit reagoivat näihin vääristyneellä taiteellisella tyylillään. Rafaelin aikainen tasapaino ei enää tuntunut kiinnostavan nuoria taiteilijoita.

“Martti Luther naulasi teesinsä (v. 1517) Wittenbergin kirkon oveen, ja uskonpuhdistukset riehuivat seuraavan sadan vuoden ajan kaikkialla Euroopassa. Kristillinen kirkko ei ollut enää yhtenäinen, ja sen auktoriteetti oli kyseenalaistettu. Vuonna 1507 Nikolaus Kopernikuksen todistama aurinkokeskeinen maailmankuva, uusi todellisuuskäsitys, soti täysin katolisen kirkon oppeja vastaan, että Jumala ja maallinen edustaja ovat kaiken keskipiste. Kun Fernão de Magalhães purjehti maailman ympäri, ja Kolumbus löysi Amerikan, todistettiin maan muoto litteän sijaan pyöreäksi, ja näiden merkittävien tapauksien seuraamuksena uskonopit ja humanistinen ajattelu asettuivat vastakkain.

Puhutaan murtoajasta, ja taiteessa oli ilmaistava raiteiltaan suistunutta maailmaa. Optimismi, harmonia ja tasapaino väistyivät, ja syntyi tarve etsiä uutta kuvakieltä. Syyksi koettiin myös se, että renessanssiajan suurnimet Leonardo, Michelangelo ja Rafael olivat saavuttaneet jo kaiken taidesääntöjen mukaisesti tavoittelemisen arvoisen, ja oltiin umpikujassa. Manierismi kääntyy tyyliltään renessanssin taidekaanonia vastaan, mutta vaikutteita haettiin vahvasti aiempien täysrenessanssimestareiden töistä, sekä lisäksi antiikin veistoksista. Vaikuttajina ovat olleet sekä flaamilainen että ranskalainen taide 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa.” Lainaus täältä.

Manierismi muussa taiteessa

Outous ja erikoisuus näkyi myös muissa taiteissa.

Kirjallisuudessa manierismi on yhteisnimitys klassisismin vastaisille suuntauksille eri aikoina, mutta sillä tarkoitetaan myös 1500- ja 1600-luvun vaihteen kirjallista suuntausta. Manieristisessa kirjallisuudessa käytetään sanaleikkejä sekä monimutkaisia tyylikuvioita Sen maailmankuva on subjektiivinen ja rauhaton. Lisäksi sisältö ja muoto ovat usein ristiriidassa. 

Manierismi vaikutti myös musiikissa. Monimutkaiset rytmikuviot, oudot harmoniat, koristeelliset polyfoniset melodiat olivat myös nuottipaperilla mutkikkaita ja visuaalisia. Varhaista manierismia musiikissa kutsutaan Ars subtilioriksi. 

Arkkitehtuurissa haluttiin jättää tiukat säännöt, joita oli aiemmin noudatettu. Julkisivujen koristelu lisääntyi ja se muuttui kaksiulotteisemmaksi täysrenessanssin plastisuuden vastapainona. Wikip

Mitä manierismin jälkeen

Vuoden 1580 jälkeen ilmestyi uusi sukupolvi, Carraccit, Caravaggio ja Cigoli, jotka herättivät naturalismin henkiin. Tämä sukupolvi oli anti-manieristinen.

Lähteitä

Taiteilijoita ja maalauksia

9.5.2016

Renessanssin maalaustaide

    Riippuen siitä, tarkastellaanko ilmiötä taide-, kulttuuri- vai aatehistorian kannalta, renessanssi voi tarkoittaa

    1) Tyylikautta taiteissa Italiassa ja muualla Euroopassa.
    2) Kulttuurin muutosta, joka tapahtui siirryttäessä keskiajalta uuteen aikaan.
    3) Samanaikaisesti tapahtunutta asenteiden ja ajattelutavan muutosta.

    Renessanssi (Rinascimento) tarkoittaa "uudelleen syntymistä" (rinascere 'syntyä uudelleen'). Se viittaa antiikin maailman uudelleen arviointiin ja sen arvojen elvyttämiseen.

Renessanssissa on kyse pääosin 1400-luvun alussa kulttuurissa tapahtuneista muutoksista, jotka ilmenivät muun muassa kuvataiteissa, kirjallisuudessa, musiikissa, tieteissä ja renessanssifilosofiassa. Näillä muutoksilla oli maailmanlaajuinen merkitys.

Renessanssi kesti Italiassa noin sata vuotta. Renessanssi alkoi Toscanasta, Firenzen kaupungista, levisi  Sienaan ja Luccaan. Se levisi etelään vaikuttaen erityisesti Roomaan, jonka renessanssipaavit rakensivat suurelta osin uudestaan. Renessanssin huippukohta oli 1400-luvun loppupuolella.

Renessanssi maalaustaiteessa on tyylikausi 1300-luvulta 1500-luvulle.

Muiden alueiden renessanssinimiä

Dante Alighieri, Giovanni BoccaccioFrancesco PetrarcaNiccolò Machiavelli, Galileo Galilei, Filippo Brunelleschi, Donatello.

Maalaustaide ennen renessanssia ja sen jälkeen

Maalaustaide. Linkit tähän blogiin.

Antiikin ihailu

Renessanssin ajattelulle on tyypillistä antiikin arvojen ja sekä kirjallisuutta että kuvataiteita koskevien kauneuskäsitysten ihailu, mutta kuitenkin uudelle ajalle tyypillisen suodattimen läpi katsottuna.

Renessanssin arkkitehtuurille ja kuvataiteille löytyi Italiasta paljon esikuvia. Antiikin raunioita oli lähes kaikkialla, ja köyhtyneestä ja raunioituneesta Roomasta tuli vähitellen merkittävä keskus, jonne sekä italialaiset että muut taiteilijat tekivät tutkimusmatkoja.

Perspektiivi, harmonia, kauneus

Uomo vitruviano, Leonardo da Vinci, 1490 circa. 


Celeberrima rappresentazione delle proporzioni ideali del corpo umano, 

dimostra come esso possa essere armoniosamente inscritto 
nelle due figure "perfette" del cerchio, 
che rappresenta la perfezione divina, e del quadrato.

Maalauksessa ja kuvanveistossa renessanssi ilmeni ihmisfiguurien aiempaa todenmukaisempana kuvaamisena ja tilan uudentyyppisenä käsittelynä. Mittasuhdejärjestelmä ja kauneuden ihanne johdettiin jälleen ihmiskehon suhteista, ja harmonia määriteltiin matemaattisten lakien avulla.

Nuorena kuollut Masaccio (1401-1428) sovelsi ensimmäisenä Brunelleschin kehittämää perspektiivijärjestelmää maalaustaiteessa. Hän palautti myös maalaamilleen ihmishahmoille Giotton taiteelle ominaisen kehollisuuden. Masaccion hahmot ovat fyysisesti läsnä perspektiivin syventämässä kuvassa. Hänen katsotaan keksineen erään perspektiivikuvaamisen tärkeimmistä tekniikoista, katoamis- eli pakopisteen.

Schema prospettico del Pagamento del Tributo di Masaccio.

Kuva täältä


Notice how the lines force the eye to Christ's head. 
Even one of the mountain slopes angles to the vanishing point.
Masaccio, Tribute Money, 1427, fresco 
(Brancacci Chapel, Santa Maria del Carmine, Florence)

Harjoitustehtävä

Italiassa renessanssiaikana taiteilijat käyttivät hyväkseen geometriaa kuvataiteessa. Sen avulla kehitettiin mm. keskeisperspektiivi, jossa samansuuntaiset vaakasuorat linjat näyttävät katoavan yhteen katoamispisteeseen horisontissa. Keskeisiä ihanteellisia muotoja olivat neliö, kolmio ja ympyrä. Keskeisiä käsitteitä ovat symmetria, perspektiivi ja illuusio.



Lyhyt video


Ihminen

Renessanssi on maailmanhistorian ensimmäinen itsensä tiedostava aikakausi. Syntyperällä ei enää koettu olevan niin keskeistä asemaa kuin aiemmin. Tärkeämpänä pidettiin yksilön lahjakkuutta ja älykkyyttä.

Uskonnollisen taiteen rinnalle syntyi maallinen taide eli taide, jonka tarkoituksena oli kuvata (oikeasti) olemassa olevaa maailmaa ja (oikeita) ihmisiä. Leonardo da Vincin muotokuva Mona Lisasta on hyvä esimerkki.


Miksi renessanssi syntyi? 

Renessanssin syntyhistoriasta voisi vetää toiveikkaita ajatuksia maailman nykytilaan. Kun kaikki menee oikein huonosti, ennen pitkää alkaa syntyä jotain suurta ja hyvää.

Selvää syytä renessanssin syntyyn ei ole saatu selville. On esitetty useita teorioita.

Eräs selitys on, että Medici-suvun antama tuki olisi luonut pohjan taide-elämän kehittymiselle. Renessanssi alkoi kuitenkin jo ennen Medicien valtaan nousua.

1300-luvulla sattui sarja katastrofeja, jotka romahduttivat Euroopan talouden: pieni jääkausi, satavuotinen sota (Ranska ja Englanti), pankkien kaatuminen (Firenze), kauppareittien katkeaminen, kaupunkivaltioiden välinen sota (esim Firenze ja Milano), paavin kamppailu vallasta keisarin kanssa.

On esitetty, että taloudellinen romahdus oli välttämätön syy renessanssille, sillä taloudellisesti suotuisina aikoina liikemiehet sijoittavat rahansa nopeasti, kun taas huonoina aikoina sijoituskohteita löytyy vähemmän, jolloin he kuluttavat varansa kulttuuriin ja taiteeseen.

Suurmiesteoria (renessanssinerot), Bysantista Italiaan saapuneet pakolaiset (toivat sivistystä), kirjapainotaito sekä älyllisen ilmapiirin leviäminen (humanismi).

Mustan surman kauhut ja kirkon kyvyttömyys estää niitä. Pappien pelonsekainen suhtautuminen ruton leviämiseen heikensi ihmisten uskoa katoliseen kirkkoon mikä heikensi kirkon vaikutusvaltaa. Uskonto ei enää määrännyt ihmisen ajattelua yhtä kokonaisvaltaisesti kuin aikaisemmin. Maanpäällistä elämää ei enää nähty yksinomaan väliaikaisena odotuksena siirryttäessä kuolemanjälkeiseen elämään.

Vielä keskiajalla yleinen näkemys oli, että Raamatusta löytyisi kaikki tarvittava tieto. Uuden mantereen löytyminen vuonna 1492 mursi selkeästi tämän näkemyksen, sillä kirjassa ei mainittu Amerikan olemassaoloa.

Maailma näytti olevan muutoksessa – niinpä myös ihmisen ajattelutapa muuttui.

Renessanssi herätti pahennustakin

Eri luostarilaitoksilla oli erityyppisiä käsityksiä taiteen tehtävästä. Kaikki eivät katsoneet suopeasti antiikin maailman henkiinherättämisen myötä syntynyttä uutta taidetta alastomine ihmishahmoineen.

Varhaisrenessanssi, täysrenessanssi

Renessanssi jaetaan taidehistoriassa 
varhaisrenessanssiin (1420-1500) 
täysrenessanssiin (1500–1530) 
(sekä Alankomaiden ja Saksan renessanssiin).

Varhaisrenessanssi (ital. quattrocento) vaikutti lähes koko 1400-luvun ja sen keskus oli Firenze.

Täysrenessanssi on renessanssin huipentuma. Täysrenessanssi (cinquecento) oli 1500-luvun alussa taiteellisen painopisteen siirtyessä Firenzestä Roomaan, jonne paavit kutsuvat eteviä taiteilijoita.

Myös Venetsiasta muodostui merkittävä taidekeskus.

Täysrenessanssin jälkeistä periodia on usein luonnehdittu manierismiksi (1530–1564). Renessanssin ja barokin väliin sijoittuva manierismi saatetaan myös joskus laskea kuuluvaksi renessanssiin.

Millaista oli tavallisten ihmisten elämä 1400-1500 -luvuilla?


Historia kertoo yleensä hallitsevassa ja merkittävässä asemassa olevista ihmisistä. Tavallisten ihmisten elämästä ja heidän arjestaan on vähemmän kertomuksia. 

"Kaupungeissa asuttiin usein ahtaasti ja asunnoissa eikä kaduilla ollut viemäröintiä, joten niissä oli varsin saastaista – jätteet saatettiin heittää kaduille ja esim. erillisiä käymälöitä ei ollut kuin varakkailla. Kaupunkien järjestyssäännöissä saatettiin mm. kieltää ulostaminen torille tai neuvottiin, että tarpeitaan tekevää ei sovi tervehtiä, vaan pitää olla kuin ei huomaisikaan."

Alla oleva blogi on syntynyt Fredrika-koulun 7. luokan historian jaksolla joulukuussa 2012. Opiskeltiin renessanssin aikaa ja työn tulokset julkaistiin blogina. Opettajana Esa Mäkinen.


Renessanssin loppu

Renessanssin luonne muuttui 1400-luvun loppupuolella. Renessanssin ihanteet oli silloin täysin omaksuttu hallitsevassa luokassa ja aristokratiassa. Varhaisia renessanssitaiteilijoita pidettiin käsityöläisinä, joiden maine ja tunnustukset olivat vähäisiä. Myöhemmät renessanssitaiteilijat olivat vaikutusvaltaisia ja laskuttivat suuria palkkioita.

Italialainen renessanssi alkoi taantua 1400-luvun lopussa ulkovaltojen maahantunkeutumisen myötä (italialaissodat), jonka jälkeen renessanssin painopiste siirtyi Keski-Eurooppaan.

Monet katsovat renessanssin symboliseksi päätepisteeksi dominikaanusaarnaaja Girolamo Savonarolan (1452–1498) valtaannousun Firenzessä 1497. Savonarola koki valtaosan kauden taiteesta maallisena, jumalattomana ylellisyytenä ja turhuutena. Hänen mukaansa taiteen ainoa hyväksyttävä tarkoitus on kertoa lukutaidottomalle rahvaalle Raamatun tapahtumista. Koruttoman munkin lyhyellä valtakaudella monet taideteokset tuhottiin ”turhuuksien rovioilla”. 

Savonarolan valta loppui lyhyeen ja Medici-suku palasi valtaan, mutta vastaavat moraaliset vastarintaliikkeet jatkuivat kirkon piirissä, ja 1500-luvun puolessa välissä renessanssitöitä kiellettiin vastauskonpuhdistuksen yhteydessä.

Kaaoksen ja ulkomaisten hallitsijoiden yhteyksien takia monet Italian suurimmista taiteilijoista päättivät lähteä maasta, kuuluisimpana esimerkkinä Leonardo da Vinci, joka muutti Ranskaan 1516.

Lähteitä
Renessanssitaiteilijoita

Botticelli

Sandro Botticelli (1445 Firenze – 1510 Firenze) oli varhaisrenessanssin merkittävimpiä taiteilijoita sekä firenzeläisen humanismin huomattavin ja omalaatuisin tulkitsija.

Botticellin kuuluisimpia teoksia ovat kaksi suurta mytologia-aiheista maalausta Kevät ja Venuksen syntymä. Botticelli työskenteli suuren osan elämästään Medici-suvun palveluksessa Firenzessä ja osallistui muun muassa Sikstuksen kappelin freskojen maalaukseen.

"Nerot"

Leonardo da Vinci

Leonardo da Vinci (1452–1519) oli maalari, arkkitehti, runoilija, keksijä ja kuvanveistäjä. Hän kehitti tekniikan, jossa valo ja varjo sekoittuivat toisiinsa ilman viivaa tai rajalinjaa.

Michelangelo di Lodovico Buonarroti Simoni (1475 Caprese– 1564 Rooma) oli italialainen renessanssitaiteen yleisnero– kuvanveistäjä, taidemaalari, arkkitehti ja runoilija. Häntä pidetään yhtenä Italian täysrenessanssin suurena nerona Leonardo da Vincin ja Rafaelin ohella. Michelangelon tuotantoa leimaa tietty suurekkuus ja paatoksellisuus. Hänen tyylinsä oli tienviitoittaja täysrenessanssia seuranneelle manierismille. Michelangelo vaikutti myös taiteilijan yhteiskunnallisen aseman nousuun.


Rafael

Rafael eli Raffaello eli Raffaello Sanzio (1483 Urbino – 1520 Rooma) oli renessanssiajan italialainen taidemaalari ja arkkitehti. Häntä pidetään yhtenä Italian renessanssiajan päämestareista. Rafael tunnetaan parhaiten Madonnan kuvistaan ja pyhää perhettä esittävistä maalauksistaan sekä Vatikaaniin tekemistään mittavista freskoista.





Venetsian koulukunta

Tizian (Tiziano) (n. 1490-1576) oli öljyvärimaalauksen mestari.



Venere di Urbino, 1538, Galleria degli Uffizi, Firenze


Tintoretto (1518–1594)

Paolo Veronese (1528–1588) Myöhäisrenessanssin, 1500-luvun loppupuoliskon taidemaalaaja.

Giovanni Bellini (1427-1516), varhaisrenessanssi



Palma Vecchio (n. 1480 – 1528)

-----------

Muita taiteilijoita



6.5.2016

Giotto (di Bondone)

Giotto di Bondone (“Giotto”) (1267 - 1337) oli firenzeläinen taidemaalari, arkkitehti ja kuvanveistäjä. 

Giovanni Dupré (1817-1882), Statua di Giotto (1845), 
sita a Firenze presso la Galleria degli Uffizi.


Maalaustaide ennen renessanssia ja sen jälkeen

Linkit tähän blogiin.

Minkälaista oli Bysantin taide

Pitkään kestäneen bysantin kauden taide oli koristeellista ja jäykkää, ympäristö esitettiin viitteellisesti, perspektiivi ja syvyysvaikutelma ilmenivät vain vaatteiden laskoksista. Maalauksia tehtiin hyviksi katsottujen normien mukaan.





Kuvalinkki täältä
Giotto


Renessanssin airut

"La rivoluzione di Giotto è una questione di dettagli."
Giotton vallankumouksessa on kyse yksityiskohdista.

Giotto oli aikansa suurin taiteilija, merkittävä taiteen uudistaja. Hän edusti vielä keskiaikaa, mutta oli aikaansa edellä. Giotto nosti yli 200 vuotta kadoksissa olleen piirustustaidon uudelleen arvoonsa. Hän katkaisi kaavoittuneen bysanttilaisen taidesuunnan perinteen ja loi pohjaa Firenzen tulevalle naturalistiselle maalaustaiteelle. Giottoa pidetään renessanssin edelläkävijänä.

Giotton suuri luovuus mullisti kaiken

Giotton isä oli oppimaton maatyöläinen. Giotton kerrotaan jo kymmenvuotiaana osoittaneen poikkeuksellista lahjakkuutta niin älyllisesti, taiteellisesti kuin muutoinkin. 

Giottosta tuli firenzeläisen taidemaalari Cimabuen oppilas. Cimabue oli huomannut Giotton lahjakkuuden. Opetuksen ja lahjakkuutensa avulla Giotto kehittyi nopeasti ja saavutti lopulta tason, joka ohitti kokonaan Cimabuen omien oppien taustalla olleen karkeapiirtoisemman kreikkalaisvaikutteisen tyylin. Giotton ympärille muodostui jo varhain ihailevien oppilaiden laaja piiri. 

Giotton vaikutus länsimaiseen taiteeseen on valtava. Voidaan sanoa, että Giotto mullisti koko taidekäsityksen. 

Vuonna 1334 Firenzen kaupunki antoi Giottolle kunnianimen Magnus Magister, Suuri Mestari. 

Giotto tunsi myös Danten (1265 - 1321), josta maalasi myös muotokuvan. Dante puolestaan otti teoksessaan kantaa Cimabuen ja Giotton keskinäiseen kilpailuun.


Kuvalinkki täältä.
Giotto

"In Canto XI of his Purgatorio, Dante laments Cimabue's quick loss of public interest in the face of Giotto's revolution in art:

O vanity of human powers,
how briefly lasts the crowning green of glory,
unless an age of darkness follows!
In painting Cimabue thought he held the field
but now it's Giotto has the cry,
so that the other's fame is dimmed."

Italiaksi

"Credette Cimabue nella pittura
tener lo campo, ed ora ha Giotto il grido,
si che la fama di colui è scura."
(Dante Alighieri, Purgatorio XI, 94-96)









Giotton elävä tyyli

"Giotto porta la vita in opere che, per tradizione, erano immagini statiche e immerse in un luogo senza né tempo né spazio e in cui trovare il desiderio di infinito."

Giotto otti mallikseen eläviä ihmisiä. Giotton maalausten henkilöille on ominaista luonnollisuus, kasvonilmeiden, eleiden, asentojen, olemusten ja toimien aitous, realismi, jopa dramatiikka. Giottolla oli tarkka havaintokyky ja kyky kuvata tunteita ja tunnetiloja kuten surua tai pelkoa. Giotton teokset sisältävät eläviä yksityiskohtia, ne herättävät tunteita, ne ovat mielenkiintoisia ja koskettavia.

Giotton maalaukset ovat kolmiulotteisia. Giotto saattoi maalata henkilöitä selkä katsojaan päin, mikä loi syvyyden vaikutelmaa. Sommittelu on vaihtelevaa ja luovaa. Katsoja ikään kuin vedetään mukaan kuvattuun tilanteeseen. Giotto on myös kuvannut tarkasti menneiden aikojen asuja.

"Si tratta di dettagli, perché è lì che si trova il vento nuovo che Giotto ha portato nell’arte, ovvero i sentimenti e le emozioni che si nascondono in una mano che stringe delicatamente un panneggio oppure nelle gote rosse e gonfie di un angelo."



Juudaksen suudelma, Scrovegni

Giotton sininen - blu oltremare

Giotton siniset taivaat. Blu oltremare, ultramariinin sininen, yksi taiteen historian kuuluisimmista väreistä. 

Noin tuhannen vuoden ajan taivas oli ollut kullan värinen. Voisi sanoa, että vasta Giotto huomasi, että taivas on sininen ja pilvet muistuttavat pumpulia.

Blu oltremare è il blu dei cieli di Giotto. È uno dei colori più famosi della storia dell’arte.

È il blu dei cieli di Giotto, sebbene in alcuni casi, come per gli Scrovegni, l’artista abbia utilizzato la più economica azzurrite ottenendo un colore molto simile. Teksti täältä.




Giotton maalaustekniikka

Giotto käytti maalauksissaan fresco secco -tekniikkaa. Koska sininen ultramariinipigmentti oli kallista, se maalattiin jo kuivuneelle laastille, jotta se säilyttäisi loistonsa. Mutta koska se ei sekoittunut laastiin, se myös irtosi helpommin.

"Enrico degli Scrovegni ordered that, because of the expense of the pigment ultramarine blue used, it should be painted on top of the already dry fresco (secco fresco) to preserve its brilliance. For this reason it has disintegrated faster than the other colors which have been fastened within the plaster of the fresco."


Giotton persoona

Ulkomuodoltaan ilmeisen rujo Giotto oli ulospäinsuuntautunut, humoristinen, henkilönä varsin pidetty ja hyvän seuramiehen maineessa. Giotton kerrotaan myös harrastaneen kepposia. Vasari kertoo esimerkiksi, että Giotto oli salaa maalannut opettajansa Cimabuen tauluun niin elävän näköisen kärpäsen, että opettaja yritti useamman kerran hätistellä sitä pois.



Giotton ympyrä

Giotto pystyi piirtämään täydellisen ympyrän vapaalla kädellä. 

Tarinan mukaan Giotto lähetti paaville näytteeksi taidoistaan piirtämänsä ympyrän. 




Giotton teoksia

Giotton ensimmäisiä julkisia töitä olivat Badian kirkon alttaritaulut Firenzessä. Alttaritaulussa Neitsyt Marian ilme kuvastaa tämän pelkoa arkkienkeli Gabrielin tervehtiessä Mariaa.

Giotto maalasi muun muassa kuvia Pietarinkirkkoon paavin pyynnöstä.


Predella



Scrovegni-kappeli (La Cappella degli Scrovegni), Padova

Giotton päätyönä voi pitää Padovan Scrovegni-kappelin eli Arena-kappelin 37 raamatun aiheisiin liittyvää seinämaalauksia (1304–1313). Freskoja pidetään yhtenä länsimaisen taiteen mestarityönä.

Tilaajana toimi pahamaineisen Scrovegnin koronkiskurisuvun jäsen. Kappeliprojekti herätti tästä syystä aikalaisissa paheksuntaa. Maalausten ilmeikkyys ja todentuntuisuus herättivät sen sijaan tuolloin suurta huomiota.


Kappeli sijaitsee Padovan historiallisessa keskustassa.

"Kappelin seinille Giotto kuvasi Uuden testamentin avainkohtaukset (7/3). Niitä leimaa kristallinen selkeys ja helppotajuisuus. Kohtaukset esitetään ikään kuin näyttämöllä ja pyrkimys perspektiiviseen kuvaustapaan luo maalauksiin tilan tuntua enemmän kuin yhdenkään aikaisemman maalarin töissä. Myös ihmishahmot on kuvattu lähes veistoksellisen kolmiulotteisina, ei enää linjakkaan kaksiulotteisina.

Kristusta itketään -kohtauksessa huomattavinta on kuitenkin tunneilmaisun riipaisevaisuus. Eleet ja asennot ovat kuin tragediasta. Itse asiassa niillä saattaakin olla sukulaisuutta myöhemmin kadonneisiin kirkkoteatterin muotoihin. Tunneilmaisu on äärimmäistä selkeän kerronnallisuuden siitä lainkaan kärsimättä. Uskonnollisuus, monumentaalisuus ja realismi kohtaavat poikkeuksellisella tavalla."

Lainaus täältä.


Natività di Gesù

Natività di Gesù (dettaglio)



5 cose da sapere sulla Cappella degli Scrovegni

Assisi

Assisi. Kartta ja kuvat basilikan teoksista

Tietoa

Giotton taidetta eri puolilla Italiaa (eng /it)




Videoita



4.5.2016

Bysantin taide ja kuvariidat

Jotta voi paremmin ymmärtää esimerkiksi Giotton (1267 - 1337) merkityksen ja nähdä muutoksen taiteen ilmaisukielessä bysanttilaiseen taiteeseen verrattuna, on hyvä hiukan tuntea Bysantin taidehistoriaa. 

Tekstin tiedot koottu eri lähteistä. 


St. Mark's Basilica, Venice. Detail of its mosaics



Maalaustaide ennen renessanssia ja sen jälkeen

Linkit tähän blogiin.

Bysantin taide (330–1453)

Bysanttilaiseksi taiteeksi kutsutaan Itä-Rooman keisarikunnassa eli Bysantin valtakunnassa vallinnutta taidetyyliä.

Konstantinus Suuri perusti vuonna 330 pääkaupungin Konstantinopolin (nyk. Istanbul) Byzantion -nimisen kaupungin paikalle. Noin tuhat vuotta Konstantinopoli oli Välimeren alueen ja Idän ja Länsi-Euroopan välisen kaupan ja kulttuurin keskus. 

Rooman valtakunta jakautui 400-luvulla kahtia, Itä- ja Länsi-Roomaan. Osa Italiasta oli Bysantin alaisuudessa. 


Court of Emperor Justinian with (right) archbishop Maximian and (left) 
court officials and Praetorian Guards; Basilica of San Vitale in Ravenna, Italy.

Bysantista taiteen keskus 

Bysantin keisarikunnan nousu alkoi Rooman valtakunnan rappeutumisesta 200-luvulla

Konstantinopolista tuli huomattava taiteen keskus. Kaupunkiin tuli taiteilijoita ja oppineita Euroopasta ja Lähi-idästä, ja sinne koottiin antiikin kuuluisia taideteoksia kaikkialta maailmasta. Rakennettiin palatseja ja kirkkoja. Konstantinopoli peri koko Rooman keisarikunnan kuvamaailman, tekniikkaa ja tyyliä myöten.

Bysantin taide oli kokonaisuudessaan kirkon ja keisarihovin palveluksessa. Taiteen ja arkkitehtuurin tuli ilmaista valtaa ja taivaallista maailmaa. Pääosin taide oli uskonnollista: mosaiikit, maalaukset, ikonit, puu- ja luureliefit sekä pyhät jalometalliesineet. 

Bysanttilainen tyyli

Bysanttilainen taide sai vaikutteita myöhäisantiikista sekä varhaiskristillisestä ja itämaisesta taiteesta. Sen ominaispiirteitä olivat hierarkkisuus, kultillisuus, jäykkyys, koristeellisuus, hengellisyys, mystisyys ja figuurien suoraan edestäpäin tapahtunut seremoniallinen kuvaus. Hahmot tuntuvat kelluvan ilmassa. Hahmoilla tuntuu olevan myös suuret silmät ja läpitunkeva katse. Värit olivat rikkaita. 

Erityisen yleinen aihe oli sädekehän ympäröimä puoli- tai joskus myös kokovartalokuva Kristuksesta. Kyseisistä kuvista käytettiin nimitystä Pantokrator eli Kristus kaikkivaltias. 

Mosaiken der Kathedrale von Cefalù, Szene: Christus Pantokrator


Bysantin taide hylkäsi klassisen taiteen pyrkimyksen realistiseen esitystapaan. Bysantin taide oli symbolista ja abstraktista. Esimerkiksi kuvien taustamaisemat ja luonnonelementit esitettiin viitteellisinä. Syvyysvaikutelma tuli esiin ainoastaan henkilöiden vaatteiden laskoksissa. Tausta oli usein kullan värinen. 

Bysantin taiteilijoita ei tunneta nimeltä. Taiteilijat noudattivat vallitsevaa traditiota, eivät tulkinneet omaa henkilökohtaista näkemystään.

Kristinusko ja kuvat

Keisari Konstantinus laillisti kristinuskon vuonna 313. Kristittyjen vainojen jälkeen uusiin kirkkorakennuksiin ei haluttu patsaita, sillä pelättiin kansan alkavan palvoa niitä pakanatemppelien jumalankuvien tapaan. Maalaukset kuitenkin hyväksyttiin, varsinkin kun paavi Gregorius Suuri (540–604) oli sitä mieltä, että niiden kautta tavallinen lukutaidoton kansanosa sai tietoa Raamatusta. Tämä ajattelu omaksuttiin Rooman valtakunnan läntisessä, niin sanotussa latinalaisessa osassa.

Bysantin taide oli mosaiikkitaiteen kultakautta. Näiden lisäksi kirkkojen sisätilojen koristelussa suosittuja olivat seinämaalaukset ja ikonit. Uutena taiteenmuotona esiintyi kirjamaalausta. Kuvanveistoa ei Bysantin taiteessa kuvariidan jälkeen enää
esiintynyt kuin muutamissa reliefeissä.

Mosaico del Coro a San Vitale a Ravenna: Gli angeli e Abramo.


Ikonit

Varhaisimmat tunnetut ja säilyneet ikonit ovat 500-luvulta.

Rukouksen apuna käytettävän kuvan sekä palvonnan kohteena käytettävän kuvan ero oli alkanut hämärtyä 500-600 -luvulla.

Aluksi kirkon ikonit olivat vain koristeita tai opetuskuvia, mutta myöhemmin niille annettiin pyhäinjäännösten arvo, ja niiden uskottiin vaikuttavan kosketuksen kautta. Niitä alettiin rukoilla, ja siksi niissä olevat pyhimykset kuvattiin suoraan edestä. 

Tästä ikonien palvonnasta alkoi kuvainkielto ja Bysantin kulttuurissa vaikuttanut, yli sata vuotta kestänyt kuvariita, ikonoklasmi (730 – 843).

Kuvainpalvonta ja kuvainkielto

Kuvainpalvonta (ikonolatria, myös idolatria) on haukkumanimi sellaisille uskonnollisille ja kulttuurillisille käytännöille, joissa huomion kohteena näyttäisi olevan kuva tai patsas. Kuvainpalvonta voi kohdistua väitettyihin epäjumaliin tai se voi liittyä saman uskonnon toisten lahkojen toimintaan. Kuvainpalvonta oli kiellettyä sekä lännessä että bysanttilaisessa maailmassa. 

Ikonoklasmi (kuvainkielto, kuvainraasto) on uskonnollisten tai muiden kuvien, symbolien ja muistomerkkien tuhoamista tai niiden esittämisen kieltämistä.

Kristinuskossa ikonoklasmi on tavallisesti ollut seuraus kymmenen käskyn sananmukaisesta tulkinnasta, jossa kielletään epäjumalankuvien tekeminen ja palvonta. Raamatussa toisena käskynä on kielto jumalankuvien valmistamiseen.

Ikonoklastit eivät vastustaneet tai vihanneet taidetta sinänsä. He hyväksyivät koristetaiteen, kukkia, lintuja ja eläimiä kuvaavat ornamentit. Mutta kuvainpalvontaan oletettavasti johtavat teokset tuomittiin. 

Koska kasvi- ja eläinaiheet olivat sallittuja, kuvien puolustajat ilkkuivat kuvainkieltäjien muuttaneen kirkot lintutaloiksi ja hevostalleiksi.

Kuvariidat

Vuonna 730 (syyrialainen) keisari Leo III antoi ediktin, jonka mukaan ikonien kunnioittaminen ja rukoileminen kiellettiin. Kaikki ihmishahmoiset Kristusta, Neitsyt Mariaa, pyhiä ja enkeleitä kuvaavat teokset tuli hävittää. Myös näiden kuvien tekeminen ja omistaminen oli kiellettyä rangaistuksen uhalla. Ihmistä ei saanut esittää, koska se johti kuvainpalvontaan. 

Kuvainpalvojat eli ikonoduulit puolustautuivat näkökannalla, että Kristus oli tullut ihmiseksi.

Kirkkojen mosaiikkeja, seinämaalauksia, ikoneja ja pyhäinjäännöksiä tuhottiin. Ikoneja kunnioittavia munkkeja, nunnia ja maallikoita vangittiin, kidutettiin, silvottiin ja surmattiin. Luostareita kohdeltiin erityisen ankarasti. Niitä tuhottiin tai muutettiin sotilastukikohdiksi.

Ikonoklastit halusivat tuhota uskonnollisia patsaita ja kuvia eli ikoneja, koska he pitivät niitä Raamatun kieltäminä jumalankuvina. Tämä oli luultavasti osittain islamin vaikutusta, koska islamin kuvainkielto esiintyi samoina aikoina, ja sen vaikutus oli suuri myös kristillisillä alueilla. Kuvien vastustaminen oli voimakkainta Bysantin valtakunnan itäosissa, erityisesti Syyriassa ja Armeniassa.

Kuvainkieltoon oli myös poliittinen syy. Luostariliikkeen ja valtion sekä valtionkirkon välillä oli suuria jännitteitä. Luostarit olivat rikkaita ja mahtavia. Luostarien johtajat saattoivat arvostella Konstantinopolin patriarkkaa tai jopa itseään keisaria. Usein luostarien tulot saattoivat perustua johonkin yksittäiseen ihmeitätekevään ikoniin tai pyhäinjäännökseen, jota pyhiinvaeltajat tulivat kaukaakin rukoilemaan.

Ikonoklasmin aikana kuvien lisäksi myös pyhimysten kunnioittaminen ja pyhäinjäännökset kiellettiin ja luostareita suljettiin. Suuntaamalla isku luostarien talouteen keisari ja patriarkka yrittivät lujittaa otettaan uskonnon alueella.

Ensimmäinen kuvariita päättyi Seitsemännen ekumeenisen kirkolliskokouksen jälkeen vuonna 787. Kirkolliskokous päätti, että kuvia sai kumartaa ja suudella, mutta ei osoittaa niille jumalallista kunnioitusta.

Toisen kuvariidan pani alkuun keisari Leo V Armenialainen vuonna 813, ja se päättyi vuonna 843, jolloin aiempi päätös kuvien kunnioittamisesta tuli lopullisesti hyväksytyksi. 

Kuvariidat uhkasivat hajottaa koko Bysantin.

Ikonoklasmin eli ikonien vastustajien opin ollessa vallalla Bysantissa tehtiin monessa suhteessa kulttuurinen ja uskonnollinen täyskäännös aikaisempiin vuosisatoihin verrattuna. Äärimmäisestä loisteliaisuudesta ja monimuotoisuudesta yritettiin kovin ottein palata alkuseurakunnan ja juutalaisuuden ajan yksinkertaisuuteen ja oppien ”puhtauteen”.

Kuvainpalvojat voittivat,
mutta idässä taide kaavamaistui

Tutkijoiden mukaan ikonoklasmi päättyi siksi, että vaikka kuvat ja patsaat oli poistettu kirkoista, ikoneja oli säilynyt runsaasti kodeissa. Kuvat olivat suosittuja, ja ne katsottiin myös tehokkaiksi keinoiksi harjoittaa jumalanpalvelusta.

Ortodoksisen hengellisen taiteen kannalta ikonoklastinen riita oli tärkeä tapahtuma. 

Ikonoduulien kanta siis voitti, mutta taiteen kehitystä leimasi ortodoksia eli oikeaoppisuusTaiteesta ja kirkkojen koristelusta annettiin tiukat ohjeet. Oikean opin noudattamista alettiin valvoa entistä tarkemmin kirkossa.

Käytännössä palattiin Bysantin vanhoihin perinteisiin. Niitä tutkittiin, toistettiin, ja ne kanonisoitiin ohjekirjoihin. Teosten esittämistapaa rajoitettiin säännöillä ja mallia otettiin 500-luvun taiteesta. Esimerkiksi pyhimyksen hahmo tuli kuvata frontaalisti, ja Raamatun kohtaukset tuli esittää vakiintuneiden normien mukaan. 

Paikallisista tyylieroista huolimatta seinämaalaukset, mosaiikit ja ikonit ovat aina 1800-luvun loppuun saakka noudattaneet koko Bysantin vaikutusalueella yhteisiä ikonografisia sääntöjä. Taiteilijan yksilöllinen ilmaisunvapaus on ollut rajatumpi kuin läntisessä traditiossa.


Arte bizantina, veneta e centro-italiana, stauroteca del cardinal bessarione, xiv-xviii sec.


Bysantin ja Länsi-Rooman ero

Länsi ja Rooman paavi eivät hyväksyneet vuoden 730 ediktiä. Paavi Gregorius III julisti v. 731 ikonoklastit pannaan.

Ikonoklasmi vaikutti siis Bysantin ja Länsi-Rooman taiteen eriytymiseen ja heijastui niiden kuvaperinteisiin. Riita syvensi idän ja lännen kirkkojen eroja, ja näin ehkä osaltaan myötävaikutti kirkkojen lopulliseen eroon.

Konstantinopolin kirkko ei koskaan alistunut Rooman paavin valtaan. Tämä johti lopulta kristillisen kirkon jakautumiseen vuonna 1054 kahtia roomalaiskatoliseen ja kreikkalaiskatoliseen kirkkokuntaan.

Bysantin perinne katkesi sen ydinalueilla kun turkkilaiset valtasivat Konstantinopolin vuonna 1453.


Bysantti Italiassa


Christ Pantocrator - Cathedral of Monreale - Italy


Venetsian tasavalta ja Sisilian kuningaskunta olivat ei-ortodoksisia, mutta läheisissä yhteyksissä Bysanttiin kuulumatta siihen. Toisaalta ne olivat osa länsieurooppalaista kulttuuria.

Keisari rakennutti useita kauniita kirkkoja Italiaan, erityisesti Ravennaan. Ravennan kultakausi alkoi, kun siitä tuli osa itäistä Roomaa eli Bysanttia, sen hallintokaupunki vuonna 535. Ravenna oli tärkeä kaupunki 400-700 -luvulla.

Ravennan San Vitalen kirkko ja San Apollinare in Classe -basilika ovat bysanttilaisen rakennustaiteen loistavimpia saavutuksia. Ne rakennettiin 500-luvun puolivälissä ja koristeltiin kuuluisin mosaiikein.

Bysantin ikonoklasmin vaikutukset heijastuivat myös länteen. Ikonoklasmia vastustaneita munkkeja pakeni suurin joukoin Italiaan. Heidän joukossaan oli useita ikonimaalareita. Rooman paavit käyttivät heidän ammattitaitoaan ja maalauttivat freskoja ja teettivät mosaiikkeja kirkkoihinsa.

Venetsian San Marco, Pyhän Markuksen kirkko, on bysanttilainen rakennus. Sen piirsi kreikkalainen arkkitehti vuoden 1063 tienoilla. Mallina oli 900-luvulla Konstantinopoliin rakennettu Pyhien apostolien kirkko. San Marcon mosaiikkikoristelu toteutettiin bysanttilaisten mallien mukaisesti.

Sisilialaisissa kirkoissa ja palatseissa on loisteliaita bysanttilaisia mosaiikkikoristeluja 1100-luvun lopulta (Monrealen tuomiokirkko, Cefalùn tuomiokirkko, Normannien palatsikappeli, Palermo).

Bysantin taidetta edustavat Roomassa mm. St. Prasseden, St. Maria in Domnican ja St. Cecilian kirkkojen mosaiikit. Tuolloin idän ja lännen kirkot eivät vielä olleet eronneet, ja siksi Rooman paavit seurasivat Bysantin kirkon tapahtumia hyvin tarkkaan. Paavi Gregorius II kirjoitti Konstantinopolin patriarkalle kirjeen, jossa hän nuhteli häntä ”pyhien kuvien häpäisemisestä.”

Scuola veneto-bizantina, madonna col bambino, xiv sec


Kristinusko ja kuva lännessä

Läntisessä kristinuskossa kuvia ei otettu osaksi liturgiaa eikä myöskään kuvanveistoa kielletty. Lännessä kuvien tehtäväksi tuli kirkkojen kaunistaminen, kansan opettaminen ja pyhien henkilöiden muiston vaaliminen, mikä tarjosi taiteilijalle suuremman mahdollisuuden yksilölliseen ilmaisuun. 

Tosin läntisessäkin kristinuskossa Bysantin vaikutus jatkui aina renessanssin alkuun 1400-luvulle. Läntisen tradition keskeiseksi kulttikuvaksi tuli krusifiksi eli ristiinnaulittu Kristus.